(Katja Gauriloff: Je´vida, Kino Vaakuna)
Alkuperäiskansoihin kuuluvia on kohdeltu tylysti likimain kaikissa yhteiskunnissa, joissa he ovat olleet vähemmistönä. Suomella ei ole ylvästelemistä enempää kuin muillakaan, sillä saamelaisten oikeudet toteutuvat yhä puutteellisesti.
Katja Gauriloffin Je´vida on ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva. Se kertoo yhden ihmisen fiktiivisen tarinan 1950-luvulta nykypäivään, mutta voisi todellisuudessa koskea kymmeniä tai kenties satoja kolttalapsia, jotka koululaitos repäisi juuriltaan muokatakseen heistä suomalaisia.
Elokuva kerrotaan kolmessa eri aikatasossa. Kehyskertomuksessa ollaan nykypäivässä. Keski-ikäinen kuvataiteilija Sanna tulee äitinsä hautajaisista ja poimii Helsingissä autoonsa Iida-tätinsä, jota ei ole koskaan aikaisemmin tavannut. Kaksikko matkustaa Inarin Sevettijärvelle tyhjentämään Sannan äidin ja Iidan lapsuudenkotia, jonka myynti on vain kauppakirjan allekirjoittamista vaille.
Töykeä ja niukkasanainen täti ja siskontytär eivät tahdo löytää yhteyttä toisiinsa, koska edellinen ei halua puhua ja jälkimmäinen ei osaa kysyä. Mutta esineet ja valokuvat, jotka Iida aikoo polttaa, palauttavat muistoja mieleen.
Iida onkin ollut Je´vida, tyttö, joka asuu järven rannalla mökissä äitinsä, siskonsa ja isovanhempiensa kanssa. Erityisesti ukki on Je´vidalle tärkeä; kesäisillä ja talvisilla kalareissuilla ukki opettaa Je´vidalle yksinkertaisia, mutta pitäviä elämänviisauksia.
Lapsuuden onni päättyy, kun Je´vidan on lähdettävä kouluun ja muutettava asuntolaan. Niin koulussa kuin asuntolassa vallitsee ankara kuri; saamea ei saa puhua, lautanen on syötävä tyhjäksi ja yökastelijoita saa tai jopa pitää kiusata opettajien antamalla luvalla.
Kolmannessa aikatasossa Je´vida on nuori nainen ja muuttunut jo Iidaksi. Hän työskentelee inarilaisen hotellin keittiössä. Komea Helsingin herra hurmaa hänet ja vie autolla etelään. Siitä ei kerrota enempää, mikä kertookin juuri riittävästi. Iso osa Suomen saamelaisista asuu nykyään Helsingissä. Koltansaamea puhuu äidinkielenään enää 300 ihmistä.
Olivatpa kyseessä Pohjois-Amerikan intiaanit, Australian aboriginaalit tai Suomen saamelaiset, heidät on koetettu integroida valtaväestöön hämmentävän yhdenmukaisin keinoin. Jos heitä on paljon, heidän kulttuurinsa on koettu uhkana, jos taas vähän, siinä ei ole nähty senkään vertaa arvoa. Elokuvan lopussa mainitaan, että kouluasuntoloita ylläpidettiin 1950-luvulta 1980-luvulle asti.
Juurettomuus ei rajoitu vain yhden sukupolven yksilöihin. Sannaa sukuhistorian pimeä aukko ja identiteetin puute kiusaa toisella tavalla mutta yhtä vahvasti.
Gauriloff upottaa realistiseen kerrontaan runsaasti maagisia ja symbolisia elementtejä, ja ne istuvat tarinaan luontevasti. Mustavalkokuvaus tukee tarinaa eikä sorru kuluneeseen Lappi-eksotiikkaan. Kenties se kadonnut minuuskin vielä löytyy ja kasvaa kokonaiseksi.
Agafia Niemenmaa näyttelee pikkuista Je´vidaa hienosti. Hänen kasvoiltaan voi lukea ristiriitaisten tunteiden myllerryksen. Sanna-Kaisa Palo vanhana Iidana ja Seidi Haarla siskontytät Sannana suoriutuvat rooleistaan myös mainiosti.
Olisi kenties kiinnostavaa pohtia, minkä verran kolttien verenperintöä kantava Katja Gauriloff on ladannut elokuvaan itseään ja omaa sukuhistoriaansa. Mutta siitä riippumatta Je´vidan tarina on inhimillinen ja yleispätevä – ja tähän mennessä vuoden parhaita kotimaisia elokuvia.
JP
Arvostelu alunperin julkaistu: https://www.ykkoslohja.fi/juuriltaan-repaistyt/
